Äiti on sairastunut muistisairauteen. Tytär on nyt vastuullinen, se, joka hakee eksyneen ja kenkänsä hukanneen äidin kaupungilta. Lapsena tytär oli aina varuillaan, vaikka todellista hätää ei ollut. Nyt hänellä on syy olla jatkuvasti varuillaan, sillä koskaan ei tiedä, mitä äidistä kuuluu seuraavaksi.
Äidin sairaudesta kasvaa esiin elämäntarina, joka avautuu silmänräpäyksinä, katkelmina, säkeinä. Se kertoo tyttärestä ja äidistä ja tytön kasvusta ohi äitinsä, heidän suhteensa liikkeestä läheisyyden ja etäisyyden janalla. Erottamaton osa tarinaa on myös liike kahden maan ja kahden kielen välillä.
Järvisen autofiktiivinen, lyyrinen proosa on kielellisesti herkkää, kapinoivaa ja kaunista; tiivistynyttä surua, kaipuuta ja rakkautta.