"Se oli yksinäisten naisten kesä, pikku naisten kesä, naiskesä, naisia aina minun pihallani, siihen kuuluvina, kuin kotonaan. Yläkerrassa pitivät pesää topakat tytöt, itseensä raikkaasti ja epäilyksittä uskovat nuoret naimattomat naiset. Minä haamuilin alakerrassa... olin osa sitä hunninkoa, joka huushollissani vallitsi. Sirkku ja Tuulikki seilasivat siihen kauempaa, veneet, reikä pohjassa.... Ja sitten oli huonosti kasvavan orapihlaja-aidan takana vielä yksi, jota emme huolineet joukkoomme."
Äiti muistelemassa nuoruuttaan, kun oma tytär on juuri tehnyt raskaustestin. Leskirouva käymässä pikkusotaa kotiavustajaansa vastaan. Murjottu vaimo suunnittelemassa radikaalia elämänmuutosta. Nainen ystävättärensä hautajaisissa muistelemassa aikaa, jolloin he molemmat olivat nuoria äitejä kesän vihreillä niityillä. Naisia naisten kanssa, naisia lasten kanssa, naisia miesten kanssa ja naisia niiden kanssa, jotka ovat jo kuolleet. Kaikkea tätä Tuula-Liina Varis kuvaa ronskin lämpimällä otteella, tyylitajulla ja elämänkokemuksella.
