Juhani Johansson seisoo tulevassa työhuoneessaan. Toimitusjohtaja tarjoaa tulta, ovathan he nyt lähes tasa-arvoisia. Ja sitten. Ethän pane pahaksesi, että olemme antaneet tutkia vähän taustaasi? Miten sen kuolemantapauksen laita oikein oli? Sinuahan kuulusteltiin myös?
Siinä se on. Menneisyys.
Juhani Johansson palaa lapsuuteen. Isoon taloon, jossa pitää koko ajan olla varuillaan. Perheeseen, jossa viisivuotias ei voi tehdä pahemaa rikosta kuin kertoa totuuden. Hän palaa Saareen, jossa pojat ovat liittoutuneet jättimäiseksi petoeläimeksi. Jossa poikakodin johtaja vannoo selkäsaunan ja unelmien ihmeitätekevään voimaan. Jossa johtajan vaimo ja tyttäret säteilevät naaraan viekasta vetovoimaa. Ja jossa tapahtuu se, minkä täytyy tapahtua. Se, mistä poika osaa nyt vaieta. Vaikka hän tietää, että jonain päivänä jokaisen on vastattava. Myös hänen on vastattava.
Tummien perhosten koti kahmaisee elämää suurella kädellä. Se näyttää maailman, joka antaa lapselle tummat siivet jo ennen kuin hän on ehtinyt kotelostaan kuoriutua. Se kysyy ravisuttavalla tavalla, mistä kaikesta ihmisen pitää maksaa? Omista teoistaanko vain?
